keskiviikkona, elokuuta 11

Verkko-opeksi oppiminen

Olin tänään työpäivän Opit-rehtori-infossa. Oma roolini oli kertoa opettajan kokemuksia. Opit on siis WSOY:n tuottama sähköisen oppimisen palvelukokonaisuus, johon kuuluu sekä oppimisympäristö, sähköistä oppimateriaalia että tekninen tuki ja koulutus yms. palvelut. Olen opettanut Opit-ympäristössä syksystä 2002 alkaen ja ollut sisällöntuottaja 2003 alkaen.

Sanoin, että opettaja oppii hallitsemaan verkkovälinettä sisällöntuotannon kautta, että ne ovat kuin saman langan säikeitä. Toki voi viedä oppilaat atk-luokkaan ja antaa linkin: tehkää tämä harjoitus/tehtävä. Eli valmiisiin sisältöihin pääsee käsiksi ilman kovin suurta välinehallintaa. Mutta en kykene kuvittelemaan verkko-opettajaksi oppimista ilman, että opettaa verkossa. Voiko teoriassa oppia ajamaan polkupyörää?

Siihen kommentoitiin, että näin sanoo monta vuotta kokenut...

Totta, mutta. Aloitin opehommat 2001. En osannut silloin tehdä verkossa muuta kuin surffata ja lukea sähköpostin. Dossista siirryin Windowsiin 1999 (aloitin atk-ajan 1992). Ennen vuotta 1999 en osanut edes sähköpostia lukea. Menin kurssille. Kokeilin. Luin. Kokeilin. Varmasti ekat oppilaani 2001 nauroivat parranhaiveniinsa, kun sanoin, että sitten toivon saavani tätä opetusta verkkoon. Hyvä että sain kalvoja aikaan, kun nollasta aloitin. Omat verkkokokemukseni opiskelussakin olivat tyssänneet AINA lopettamiseen. Kuusi lupaavaa alkua, mutta että oli yksinäistä, tylsää, hankalaa ja ankeaa...

En ollut vakinainen opettaja enkä saanut työnantajan kautta koulutusta. Kokeilin itsekseni. Ekat sivut olivat aika himmeitä... Muistan, kun Koskelan Niko kommentoi, että visuaalinen ilme voisi olla vähän innostavampi. Wordilla tehty. (Koodinikkarit tietävät, miltä hytml näyttää...). Tallessa edelleen kotisivujen arkkeologisina aarteina.

Sitten jääräpääkorpela (meijjän sukupiirre) seuraavana lukuvuonna opiskeli sekä virtuaaliyliopistossa tvt 15 ov että Mediakasvatuskeskuksessa mediakasvatusta 15 ov, lähinnä etänä sekin. Ja tee-se-itse-menetelmää.

Mammani sanoi aikoinaan (v. 1969), että sitä oppii, mitä haluaa. Hän opetteli kutomaan damastia, siis moniniitistä pöytäliinakangasta, mikä olisi hyvää aivotoiminnan harjoitusta kelle vain. Hän opetteli myös hyöty- ja koristekasvien kasvattamista. 1920-luvulla. Oppiminen ei ole myöskään iästä kiinni (ulkomuisti on ainut, joka heikkenee iän myötä... ja sitten yli 70-v hidastuu muukin oppiminen: siis hi-das-tuu). Minä en osaa verkkojuttuja siksi, että olen nuori, koska en ole (vm 62). Vaan siksi, että olen kokeillut, erehtynyt, kulkenut harhaan, epäonnistunut, löytänyt, oivaltanut, soveltanut, tuskaillut.

Ja se virtuaaliyliopiston 15 ov oli hyvä. Vaikka sisälsi paljon tuskaa ja kostruktivismin suohon eksymistä. Joka sekin on sitten ihan oma lukunsa.

Luulen, että maisema- ja kuva/väriajattelulla on jotain tekemistä sen kanssa, että opin lähes kaikki verkkojutut yhdellä tekemällä. Mutta muuten, ei verkko-opeksi oppimisessa ole muuta taikaa ja vitsiä kuin, että siihen oppii opettamalla verkossa. Pitää olla ideaa ja pedagoginen merkitys sillä, mitä verkossa tehdään. Sitä voi kuvitella vaikka reikien poraamiseksi luokkahuoneen sisäseinään. Uutta tilaa. Väkisin ja pakosta ei kenenkään pitäisi verkkoon joutua. Maailmassa tulee sallia edelleen myös vaihtoehtoisia tapoja olla ja elää. Mutta onhan verkossa välillä niin niin hauskaa. Ja se, että täältä maan korvesta voi toimittaa asioitaan ilman bensalaskuja ja ajankulua. Kätevää.

Ei kommentteja: